Tietoaika 12/2002

Olli Savela

yliaktuaari

 

Suomen julkinen ala EU:n keskikokoa

 

Usein väitetään, että Suomessa on suuri julkinen ala eli sektori verrattuna useimpiin muihin länsimaihin. Uusimmat vertailut kertovat, että Suomen julkiset menot ovat vain hieman EU-maiden keskiarvoa suuremmat.

 

Julkisen alan kokoa voidaan tarkastella monella eri mittarilla. Ilmeisesti paras mittari nykyisellä tilastopohjalla on julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen, vaikka siihenkin liittyy ongelmia.

 

Usein julkisen sektorin kokoa mitataan julkisen sektorin työntekijöiden lukumäärällä suhteutettuna kaikkiin työllisiin tai asukaslukuun. Tällä tavalla mitattuna Suomen julkinen sektori on edelleen yksi länsimaiden suurimpia. Selvästi Suomea edellä ovat Norja, Tanska ja Ruotsi.

 

Työntekijöiden lukumäärä ei ole sinänsä kovin hyvä mittari, koska palkkataso eri maissa vaihtelee. Henkilöstömenot kertovat jo enemmän, mutta nekään eivät ole kuin osa julkisista menoista. Suomessa henkilöstömenojen osuus on runsas neljännes kaikista julkisista menoista.

 

Veroaste huonosti vertailukelpoinen

 

Myös veroastetta käytetään usein kuvaamaan ikään kuin julkisen sektorin aiheuttamaa ”rasitusta” kansantaloudelle. Veroaste on Suomessa tunnetusti korkea, korkein Ruotsin ja Tanskan jälkeen. Mutta veroasteen kansainvälisiin vertailuihin liittyy ainakin kolmenlaisia ongelmia.

 

Ensinnäkin eri maiden verojärjestelmät poikkeavat teknisesti toisistaan siten, että veroaste muodostuu erilaiseksi. Suomessa useimmat sosiaalietuudet ovat pohjoismaiseen tapaan verollisia. Monissa maissa ne ovat verottomia, jolloin veroaste jää väistämättä pienemmäksi. Muissa EU-maissa, Pohjoismaita lukuun ottamatta, verotuksessa käytetään paljon erilaisia vähennyksiä. Suomessakin niitä oli aiemmin enemmän käytössä, mutta esimerkiksi lapsivähennykset poistettiin vuonna 1994. Niiden vastapainoksi korotettiin lapsilisiä ja samalla veroaste kasvoi.

 

Toinen ongelma liittyy siihen, mitä kansalaiset veroilla saavat. Veroasteeseen luetaan myös pakolliset sosiaalivakuutusmaksut, muun muassa lakisääteiset työeläkemaksut. Meillä ne ovat kattaneet melkein koko eläketurvan.

 

Muualla käytetään enemmän työnantajakohtaisia ja yksilöllisiä eläkevakuutuksia, joita ei lueta veroasteeseen. Niihin ihmiset joutuvat turvautumaan saadakseen vastaavan eläketurvan kuin Suomessa. On myös muita esimerkkejä välttämättömistä palveluista, jotka ihmiset joutuvat monissa maissa hankkimaan omilla varoillaan, mutta jotka Suomessa tuotetaan verovaroilla.

 

Kolmanneksi veroaste kuvaa julkisen sektorin tuloja – tai osaa tuloista – eikä menoja. Suomessa julkinen sektori on ollut ylijäämäinen vuodesta 1998 alkaen. Tänä ja ensi vuonna Suomen julkisen sektorin ylijäämän ennustetaan olevan suurempi kuin missään muussa EU-maassa. Ylijäämän takia veroaste kohoaa korkeammaksi kuin olisi tarpeen talouden tasapainottamiseksi ja ylijäämällä voidaan lyhentää velkaa.

 

Alijäämäisissä maissa sen sijaan veroaste jää alhaisemmaksi kuin olisi tarpeen julkisen talouden tasapainottamiseksi. Nämä maat velkaantuvat eli joutuvat tulevaisuudessa korottamaan veroastettaan. Siksi julkiset menot kertovat paremmin julkisen sektorin koosta kuin tuloihin perustuva veroaste.

 

Edellä mainituista syistä eri maiden veroasteet ovat hyvin huonosti vertailukelpoisia keskenään. Siihen nähden tuntuu hämmästyttävältä, miten paljon veroastevertailuja käytetään, kun keskustellaan veroista ja julkisen sektorin koosta. Enemmän pitäisi puhua siitä, mitä kansalaiset maksamiensa verojen vastapainoksi saavat. Siinä vertailussa Suomi ei menesty ollenkaan huonosti.

 

Suomen julkiset menot EU:n keskitasoa

 

Huomattakoon, että näistä ongelmakohdista kaksi ensimmäistä heikentää veroasteen lisäksi myös julkisten menojen vertailukelpoisuutta. Verojärjestelmien tekniset erot ja se, mitä veroilla saa, heijastuvat myös julkisiin menoihin. Suomessa julkiset menot kohoavat näistä syistä pakostakin monia muita maita suuremmiksi.

 

Suomen julkisista menoista henkilöstömenojen ja eläkkeiden osuus on puolet. Henkilöstömenot (osuus 27 %) koostuvat vain julkisen alan henkilöstömenoista, eläkkeissä (22 %) ovat mukana melkein kaikki eläkkeet.

 

Suomessa julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen kohosi 80-luvulla 42 prosentista 49 prosenttiin. Huippu saavutettiin pahimman laman aikana vuonna 1993, jolloin julkiset menot olivat 65 prosenttia bruttokansantuotteesta. Sen jälkeen osuus on pienentynyt tuntuvasti ollen vuonna 2001 enää 49 prosenttia.

 

Osuuden pieneminen ei ole seurausta siitä, että julkiset menot olisivat pienentyneet. Ne ovat edelleen kasvaneet, mutta huomattavan hitaasti verrattuna bruttokansantuotteen kasvuun.

 

Kahdeksassa vuodessa (1993 – 2001) bruttokansantuote on kasvanut nimellisesti 64 prosenttia ja reaalisesti 40 prosenttia. Julkiset menot ovat samaan aikaan kasvaneet nimellisesti 24 prosenttia, mutta reaalisesti vain 9 prosenttia.

 

Samaan aikaan muissakin EU-maissa julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen on alentunut. Se oli viime vuonna keskimäärin 47 prosenttia. Julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen oli Suomessa siten enää pari prosenttia korkeampi kuin EU-maissa keskimäärin.

 

Ruotsin ja Tanskan lisäksi Suomea suurempi julkinen sektori oli Ranskassa ja Itävallassa. Myöskään Belgia, Saksa, Italia, Kreikka, Portugali ja Alankomaat eivät jääneet paljoa Suomesta jälkeen.

 

Kun otetaan huomioon edellä selostetut erot julkisten menojen kattavuudessa, olivat julkiset menot Suomessa todellisuudessa hyvinkin EU:n keskitasoa elleivät sen alle.

 

 

Suomen julkisten menojen jakauma vuonna 2001:

 

Henkilöstömenot                   27 %

Eläkkeet                               22 %

Muut sosiaalietuudet              14 %

Materiaalien ja palveluiden    

ostot                                     18 %

Investoinnit                             6 %

Korot                                     6 %

Tukipalkkiot                            3 %

Muut menot                            4 %

 

Yhteensä 66,8 miljardia euroa eli

49,1 prosenttia bruttokansantuotteesta