Tiedonantaja 2/2021



Christer Lindholm kumoaa vallitsevia talousmyyttejä



Kauppatieteiden tohtori ja Åbo Akademin tutkija Christer Lindholm jatkaa talousmyyttien purkamista Vastapainon vuonna 2019 julkaisemassa kirjassa Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin. Edellinen kirja Viis taloudesta! – 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin ilmestyi jo 2016.

Molemmat kirjat ovat kansantajuisia eivätkä ne ole menettäneet yhtään ajankohtaisuuttaan. Niissä hän kumoaa vallitsevia, porvarillisia talousmyyttejä eli faktoiksi naamioituja ideologisia kannanottoja.

Lindholm pitää osittain totena August Strindbergin määritelmää: ”Mitä on taloustiede? Tiede, jonka yläluokka on keksinyt päästäkseen käsiksi alaluokan tekemän työn hedelmiin.” Lindholmin kritiikki kohdistuu erityisesti niin sanottuun tarjontapuolen taloustieteeseen.

Analysoidessaan viime vuosikymmenien talouspolitiikkaa Lindholm ei käytä termiä uusliberalismi vaan hän on korvannut sen käsitteellä markkinafundamentalismi, koska usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen on saanut uskonnollisia piirteitä. Oikeastaan vain oikeusjärjestelmä on valtion perustoiminnoista jäänyt markkinoiden ulkopuolelle.

Totuudenjälkeinen talouspolitiikka lähtee liikkeelle jo keynesiläisyydestä, joka hallitsi länsimaiden talouspolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvulle asti. Poikkeuksena tästä olivat kuitenkin Länsi-Saksa ja Suomi.

Lindholmin mukaan keynesiläisyys joutui umpikujaan 1970-luvun öljykriisien ja stagflaation myötä. Tämä teki tilaa Margaret Thatcherille Britanniassa ja Ronald Reaganille Yhdysvalloissa.

Thatcherin talouspolitiikan kulmakiviä olivat rikkaiden verotuksen keventäminen, laajamittainen yksityistäminen ja kunnallisveron yhtäsuuruus riippumatta tuloista tai varallisuudesta. Kaikki tämä johti laajaan työttömyyteen ja tuloerojen kasvuun.

Verojen alentamisen myytti

Yksi markkinafundamentalismin talousmyyteistä on verojen alentamisen suosiminen. Yhdysvalloissa verojen alentamista perusteltiin ns. Lafferin käyrällä. Kun tuloveroaste nousee liian korkeaksi, verotulot alkavat laskea. Vastaavasti verojen alentaminen maksaa itsensä takaisin lisääntyneinä verotuloina.

Näin ei Yhdysvalloissa tietenkään käynyt. Lindholm viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan optimaalinen ylin rajaveroaste eli lisätulon veroaste olisi noin 70 prosenttia. Suomessa jäädään selvästi tämän alle.

Samanlaista perustelua käytettiin Suomessa, kun Kataisen hallitus alensi yhteisöveron 20 prosenttiin vuodesta 2014 alkaen. ”Dynaamisten vaikutusten” piti maksaa veronalennus. Ilmeisesti kuviteltiin, että kansainväliset konsernit siirtävät voittonsa mieluummin Suomen verotukseen kuin jättävät ne muualle.

Tällaisesta ei ole mitään näyttöä. Yhteisöveron tuotto on kyllä kasvanut, mutta yritysten voitot ovat kasvaneet vielä huomattavasti nopeammin. Ilman alennusta veron tuotto olisi ollut paljon suurempi.

Pääomaliikkeiden vapauttaminen edisti globalisaatiota

Lindholm analysoi laajasti talouden kansainvälistymisen vaikutuksia. Etenkin teollisuuden työpaikkoja siirrettiin vauraista maista köyhempiin maihin. Tähän rakoon ovat iskeneet kansallismieliset populistit, jotka pyrkivät hyötymään kansalaisten oikeutetusta tyytymättömyydestä. Yhdysvalloissa he toteuttivat Trumpin johdolla protektionismia ja saivat Britanniassa Brexitin läpi.

Lindholmin mielestä ”vapaakaupan edistäminen on kiistattomasti lisännyt vaurautta niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa (vaikka kaikki yksittäiset maat eivät olekaan päässeet osallisiksi vapaakaupan hyödyistä).” Mutta samalla hän tunnistaa, että globalisaatio on johtanut tuloerojen merkittävään kasvuun ja harvojen miljardöörien varallisuuden ja vallan kasvuun. He ovat globalisaation todellisia hyötyjiä.

Globalisaatio eteni tuntuvasti 1980- ja 1990-luvuilla, kun kansainvälisten pääomaliikkeiden sääntelyä purettiin. Tämä avasi uusia mahdollisuuksia veroparatiiseille ja siirtohinnoittelulle ja vahvisti suuryritysten asemaa. Suomessa sääntelyn purkamista toteutti varsin itsenäisesti Suomen Pankki ilman, että asioita olisi viety demokraattiseen päätöksentekoon.

Lindholmin kanssa voi olla myös eri mieltä. Hänen mielestään useimpien länsimaiden julkinen sektori oli vielä 1980-luvun alussa ”objektiivisesti” katsottuna liian suuri ja liian innokas puuttumaan talouden toimintaan. Esimerkkinä hän mainitsee lähinnä Britannian valtionyhtiöiden tappiot ja tehottomuuden.

Lindholm pitää kansainvälisen verokilpailun ulkopuolelle jättäytymistä ”äärimmäisen riskialttiina strategiana” yksittäiselle maalle. Kaikki maat eivät ole siihen lähteneet mukaan eivätkä ole sen huonommin menestyneet. Onkin selvää, että verotus on vain yksi tekijä, kun yritykset miettivät sijoittumistaan.

Demokratia on kärsinyt

Lindholm korostaa talouden globalisaation ja demokratian välistä ristiriitaa. Professori Dani Rodrik on kiteyttänyt sen niin sanottuun maailmantalouden trilemmaan. Sen mukaan vain kaksi seuraavista kolmesta ilmiöstä voi esiintyä yhtä aikaa täysipainoisesti:

Tällä hetkellä demokratia kärsii. Ylikansalliset poliittiset rakenteet eivät ole realistinen vaihtoehto vaan utopiaa.

Globalisaatiota on toki pyritty sääntelemään, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Alun perin EU:n komission vuonna 2011 ehdottama eurooppalainen rahoitusmarkkinavero ei ole edennyt, pankkien vakavaraisuusvaatimuksia ei ole juurikaan tiukennettu ja veroparatiisit voivat edelleen hyvin.

EU:n ja Yhdysvaltain välinen kauppa- ja sijoitussopimus TTIP on toistaiseksi jäädytetty, mutta EU:n ja Kanadan välinen vastaava CETA-sopimus astuu voimaan, jos se ratifioidaan kaikkien EU-maiden parlamenteissa. Se vahvistaisi tuntuvasti suuryritysten valtaa antaessaan niille sijoitussuojan kansallisvaltioiden lainsäädännön muutoksia vastaan. Tällainen voisi estää esimerkiksi kaivosteollisuuteen kohdistuvat tiukat ympäristövaatimukset.

Kansallisvaltiotkin voivat toimia globalisaation haittavaikutuksia vastaan. Esimerkin tästä tarjoaa Islanti, joka vuoden 2008 pankkikriisissä rajoitti kansainvälisiä pääomaliikkeitä, tosin väliaikaisesti. Myös Malesia rajoitti pääomapakoa jo vuonna 1998.

Mikä on vaihtoehto?

Sosialidemokraateista vasemmalla olevilla puolueilla ei Lindholmin mielestä ole tällä hetkellä tarjota varteenotettavaa vaihtoehtoa. Lindholmin ehdotus on suvereenien kansallisvaltioiden yhteistyö globalisaation pahimpien epäkohtien rajoittamiseksi.

Tämä voisi tarkoittaa sitä, että Kansainvälinen valuuttarahasto IMF vaatii velkakriiseissä myös velkojia vastuuseen ja menoleikkausten kohdentamista niin, että niistä koituisi mahdollisimman vähän haittaa kriisimaan kansalaisille.

OECD:n olisi puututtava tiukemmin veroparatiiseihin ja siirtohinnoittelulla tapahtuvaan yritysten ”verosuunnitteluun”. Maailman kauppajärjestön WTO:n olisi otettava kauppapolitiikassa huomioon ilmastonmuutoksen torjunta ja työntekijöiden oikeudet.

Samoja asioita on vaatinut pitkään esimerkiksi kansalaisjärjestö Attac. Kovin pitkälle ei näilläkään toimilla päästä. Edistystä ei ole juuri tapahtunut, suuryritysten mahti jatkuu.

Kirjan lopussa on kirjallisuusliite, mutta tarkemmat lähdeviitteet valitettavasti puuttuvat.



OLLI SAVELA



Christer Lindholm: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin

Vastapaino 2019, 165 s.